Muutaman treffin jälkeen 45-vuotias nainen kutsui minut kotiinsa. Illallisen aikana aloin katua, että olin tullut hänen asuntoonsa. En ollut valmis siihen.
Ajoin Marikan luo viinipullo mukanani ja niin typerän, melkein poikamaisen innostuneena, että nyt hävettää ajatella sitä.
Olen 48-vuotias. Tässä iässä ihmisen pitäisi kai olla viisaampi. Ei pitäisi rakentaa pilvilinnoja kahden kahvin jälkeen. Ei pitäisi kuulla sanoissa enempää kuin niissä sanotaan. Ei pitäisi muuttaa lausetta “tule lauantaina, teen jotain syötävää” kohtaukseksi elokuvasta.
Mutta ei.
Mikko on näköjään yhä osittain romantikko. Osittain hölmö. Ja joskus nämä puolet ovat täsmälleen samassa kohdassa.
Tutustuin Marikaan deittisovelluksessa kuukausi sitten. Ensin kirjoittelimme. Sitten tapasimme kahvilassa. Sitten toisen kerran. Pidin hänestä.
En valehtele.
Hän hymyili lämpimästi, kuunteli tarkasti ja vitsaili luontevasti. Ei kuulustellut minua heti ensimmäisellä tapaamisella:
— Onko sinulla oma asunto?
— Missä ex-vaimosi asuu?
— Onko sinulla velkoja?
— Miltä eläkesuunnitelmasi näyttävät?
Hänen kanssaan oli helppo olla.
Kävelimme Tampereen keskustassa, joimme kahvia, puhuimme elokuvista, töistä ja siitä, miten meidän iässämme treffit muistuttavat joskus enemmän työhaastattelua kuin romantiikkaa.
Hän nauroi. Minä nauroin. Minusta tuntui, että ymmärsimme toisiamme.
Sitten hän kutsui minut kotiinsa.
— Tule lauantaina, hän sanoi. — Istutaan iltaa. Teen jotain ruokaa.
Minä en tietenkään kuullut “teen jotain ruokaa”.
Kuulin: rauhallinen ilta, viiniä, lämmin keittiö, keskusteluja myöhään ja ehkä jotain enemmän.
Silitin jopa paitani. Itse. Silitysraudalla. Minulle se on melkein vakavien aikeiden merkki.
Ostin punaviiniä. Valitsin pitkään. Seisoin kaupassa kuin maakuntateatterin sommelier. Otin pullon, joka ei ollut halvin, mutta ei niin kallis, että kuitin nähdessäni olisin katunut tunteitani.
Saavuin seitsemältä.
Marika avasi oven melkein heti. Hänellä oli mekko, siistit hiukset, kevyt meikki. Hän näytti kauniilta. Ehkä vähän liiankin huolitellulta tavalliseen “istutaan iltaa” -hetkeen.
Astuin sisään ja ymmärsin heti: asunto oli valmisteltu tuloani varten niin kuin sinne olisi tulossa en minä, vaan terveystarkastaja, hänen äitinsä ja taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja samanaikaisesti.
Lattia kiilsi. Eteisessä tuoksui puhtaus, hajuvesi ja ruoka.
Paljon ruokaa.
Menin keittiöön ja pysähdyin.
Pöydällä oli salaatti. Sitten toinen salaatti. Lämmin ruoka uunivuoassa. Pieniä voileipiä. Leikkeleitä. Kotitekoisia piirakoita. Ja keittoa.
Keittoa.
Romanttiseen iltaan.
Katsoin pöytää ja sanoin:
— Marika, odotatko sinä kokonaista komppaniaa?
Hän nauroi, mutta nauru oli jännittynyt.
— En tiennyt, mistä pidät. Tein vähän kaikkea.
— Tämä “vähän kaikkea” riittäisi rippijuhliin.
Hän hymyili uudelleen, mutta hänen silmänsä eivät hymyilleet.
Istuimme pöytään. Avasin viinin. Yritin olla rento, kerroin töistäni ja naapurista, joka parkkeeraa autonsa niin kuin ohjaisi laivaa.
Marika nyökkäili ja nosti ruokaa lautaselleni.
— Maista tätäkin.
— Se on hyvää, mutta en oikeasti jaksa enempää.
— Et sinä ole syönyt juuri mitään.
— Marika, tämä on jo kolmas lautasellinen.
Hän pysähtyi.
— Eikö se maistu?
— Maistuu. Oikeasti.
— Varmasti?
— Varmasti.
Hän huokaisi niin kuin en olisi kehunut ruokaa, vaan vapauttanut hänet syytteistä.
Silloin aloin huomata yksityiskohtia.
Jääkaapin ovessa oli lista. Ei kauppalista, vaan suunnitelma: “pese kylpyhuone”, “pyyhi ikkunat”, “silitä mekko”, “tee salaatti”, “muista servetit”. Jokaisen kohdalla oli ruksi.
Keittiöpyyhkeet näyttivät uusilta. Sohvatyynyt olivat suorassa rivissä. Servetit oli taiteltu kuin ravintolassa.
Yhtäkkiä minua alkoi hävettää.
Ei ruoan takia.
Vaan siksi, että nainen ei ollut vain kutsunut minua kylään. Hän oli valmistautunut kokeeseen.
— Marika, sinä olet nähnyt hirveästi vaivaa, sanoin hiljaa.
Hän kohautti olkapäitään.
— Tulet ensimmäistä kertaa.
— Vähempikin olisi riittänyt.
— Miten niin?
— Pizza. Viini. Keskustelu. Ei keittoa.
Hän laski katseensa.
— Ex-mieheni sanoi aina, että kunnollinen nainen osaa ottaa miehen vastaan oikein.
Silloin kaikki typerät odotukseni vaikenivat.
— Sanoiko hän niin usein?
— Usein. Jos ruokaa oli vähän, olin laiska. Jos jokin ei onnistunut, olin osaamaton. Jos koti ei ollut kunnossa, hän kysyi, kuka minua muka tuollaisena jaksaisi.
Hän sanoi sen melkein arkisesti.
Minua kylmäsi.
— Ja sinä kokkaat yhä niin kuin hän voisi tulla tarkastamaan?
Marika ei vastannut.
Sitten hän nousi äkkiä.
— Haen jälkiruoan.
— Marika.
Hän pysähtyi.
— Istu, ole kiltti.
Hän istui hitaasti takaisin. Kädet olivat sylissä, sormet puristuivat yhteen.
Katsoin häntä ja ymmärsin, miten väärin olin tullut tähän iltaan. Minä tulin viinin ja omien toiveideni kanssa. Hän oli käyttänyt koko päivän yrittääkseen olla epäonnistumatta miehen edessä, joka ei ollut edes tullut arvioimaan häntä.
— Minä en ole mikään komissio, sanoin.
Hän katsoi minua.
— Mitä?
— En tullut tarkistamaan, oletko tarpeeksi hyvä. Saanko vain istua tässä kanssasi? Ilman kolmea salaattia todisteena?
Hänen huulensa värähtivät.
— Anteeksi. Taisin liioitella.
— Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi. Joku on opettanut sinulle liian pitkään, että rakkaus pitää ansaita puhtaalla lattialla, lämpimällä ruoalla ja sillä, ettei tuota pettymystä.
Silloin hän alkoi itkeä.
Hiljaa. Ilman kohtausta. Kyyneleet vain valuivat.
Ja minä kaduin, että olin tullut hänen asuntoonsa, mutta en siksi, että ilta oli outo.
Kadun sitä, että tulin kuin mies, joka odotti kevyttä romanssia, ja löysin naisen, joka vieläkin suoritti koetta menneisyytensä edessä.
En koskenut häneen. Istuin vain lähempänä.
— En tiedä, mitä sanoa, myönsin.
— Älä sano mitään.
Niin me istuimme.
Viini oli laseissa. Keitto jäähtyi. Jääkaappi humisi hiljaa.
Hetken päästä hän pyyhki kasvonsa.
— Pelkäsin, että tulet ja ajattelet: neljäkymmentäviisi, yksin, yrittää liikaa.
— Ajattelin muuta.
— Mitä?
— Että olet kaunis. Että kanssasi on hyvä olla. Ja että silitin paitani turhaan, koska et sinä edes katsonut kaulusta.
Hän nauroi kyynelten läpi.
Sinä iltana ei tapahtunut mitään sellaista, mitä olin autossa kuvitellut. En jäänyt yöksi. Ei tullut jatkoa siinä mielessä, jossa mies viinipullo kädessä saattaa sen kuvitella.
Lähdin kotiin melkein puoliltaöin mukanani rasiallinen salaattia, kaksi piirakkaa ja tunne, että olin ollut yhdellä elämäni rehellisimmistä treffeistä.
Seuraavana päivänä kirjoitin hänelle:
“Seuraava illallinen on minun luonani. Lupaan: ei koetta. Korkeintaan pizzaa.”
Hän vastasi tunnin päästä:
“Saanko tulla ilman täydellistä meikkiä?”
Kirjoitin:
“Erityisesti niin.”
Viikkoa myöhemmin hän tuli. Farkuissa, neuleessa, hiukset huolimattomasti kiinni. Tilasimme pizzaa, joimme viiniä ja puhuimme kahteen yöllä.
Hän ei todistanut mitään.
Minä en odottanut mitään.
Ja 48-vuotiaana ymmärsin viimein: todellinen läheisyys ei ala siitä, että nainen kattaa täydellisen pöydän.
Se alkaa siitä, kun hän uskaltaa uskoa, ettei hänen tarvitse ansaita paikkaansa siinä pöydässä.